Muutaman hetken, jossain unen ja valveen rajalla,

kaikki on hyvin, 

lakanan pehmeä lämpö hivelee olkapäätä.

Ajatus aloittaa pitkän polkunsa

mielen sopukoista,

kohti alkavaa päivää,

piirtää todellisuutta makuuhuoneen kattoon.

Ikävä ja suru raastaa rintakehää ja

salpaa hengityksen

korvissa soi,

ajatukset kiertyvät kiristyvälle umpisolmulle.

Aamun valossa nukkuu pieni poika, 

joka on kivettänyt kasvonsa

hylättynä ja satutettuna,

mitätöitynä, 

sulkee kaiken kivun ja surun lukittujen ovien taakse.

Huoneet huutavat tyhjyyttä,

sitä joka kertoisi että olet tärkeä

sanoisi oikeat sanat,

selittäisi surun pois,

Ottaisi pienen pojan syliin ja pitäisi huolta.

Kyyneleet etsivät tietään poskelta kaulalle

alas rintaa pitkin,

kertyvät lätäköiksi jalkojen väliin

Kyynelvirta nousee pienistä kauniista asioista,

lattialta löytyvistä rakkauden kiteistä, 

jotka eivät tuhoutuneet tulipalossa

Itku lainehtii lattioille.

Huuhtoo mennessään hiekan ja lian.

Kiteet kimaltavat parketin saumoissa.

On hiljaista kaikkien mentyä.

Kyyneleet ja kiteet hävityksen keskellä.

Palohälytin ei toiminut.

Hiljaisuus tuntuu meteliltä korvissa.

Maiseman yksityiskohdat särkevät silmiä.

Kipu vaeltaa pitkin rintakehää,

Väläyttelee muistikuvia tapahtumista, joita ei halunnut kokea.

Rotkon reunalla oli hetken majesteettisen hiljaista, 

Matka sen pohjalle tuntui lyhyeltä.

Tältä tuntuu kun ote viimein kirpoaa jyrkänteen reunasta.

Pudotus saa korvat lukkiutumaan ja ilman pakenemaan keuhkoista.

Reunan yli voi töytäistä vain se joka tuntee parhaiten.

Suojauksen läpi pääsi se ainoa jolta ei suojauduttu.

Tuho on täydellinen, jokainen ruumiinosa pieninä palasina.

Jäljelle jää vain tyhjää ja loputon hiljaisuus. 

Lämpö ja rakkaus leijuu ilmassa vielä silloinkin kun maa tulee vastaan liian kovalla vauhdilla.

Murtuneet sormet liikahtelevat etsien turvaa, 

jotain joka niihin tarttuisi.

Rotkon pohjalle ei löydä kuin se joka näki putoamisen

Kädestä voi tarttua vain se joka päästi irti.